• Kirje isovanhemmille

    Moi Jatta-mummu!

    Löysin itsestäni yhen vanhan kuvan, jossa olen melkeen 3-vuotias. Oon siinä sun kotona, ja sä oot sen tainnu napsasta. Vaikka en muista tästä ajasta paljoa, kuva toi mieleen muistoja kaikesta kivasta, mitä ollaan yhdessä tehty.

    Olin aika pieni, kun asuit Huvilakadulla, mutta muistan vieläkin, miten pihalle mentiin ruskeasta puuportista, jossa oli painava, metallinen salpa. Sillon en saanut sitä omin voimin auki. Portin takaa aukes piha täynnä kasveja, kukkia ja kaikkea vihreää. Vastaan juoksi aina terhakkaasti maailman söpöin japaninspanieli Popi.

    Mulle on kerrottu, että ollaan vietetty tosi paljon aikaa yhdessä ihan vauvasta saakka. Siksi me kai tunnetaankin niin hyvin. Sun luokse on aina hyvä ja turvallinen tulla, oli se sitten yökylään tai vain pieneksi hetkeksi. Se on aina vähän hemmottelua, kun pääsee mummun luokse.

    Aika usein me herkutellaan: käydään jossain kahvilassa aamupalalla tai shoppailemassa ja jätskillä. Tai niinkun tässä vanhassa kuvassa, jossa istun keittiön pöydän ääressä sun oman äidin kangaspuilla kutoma pellavapyyhe kaulassa. Et oo koskaan ollut mikään suuri ruoanlaittaja, mutta mun mielestä sä teet maailmankaikkeuden parhaat letut.

    Aika pian tän kuvan ottamisen jälkeen mun vanhemmat erosivat, ja susta, mummu, tuli entistä tärkeempi. Mäkin taisin olla sulle tärkee, koska isoisän kuolemasta ei ollut kauaa. Me oltiin hyvä kolmikko, mä, sä & Popi. Vaikka Popia ei enää oo, ja mekin tehdään nykyään vähän erilaisia asioita kuin ennen, oot edelleen tosi rakas.

    On ihanaa, että oot ottanut musta niin paljon kuvia ja laittanut kaikki koulu- ja tarhapotretit kotona esille. Mulle tulee siitä semmonen olo, että välität.

    Ei mulla oikeestaan muuta, tää kuva vaan sai mut hymyilemään. Hyvää isovanhempien päivää, toivottavasti nähdään taas pian!

    T: Helmi, 13 vuotta

    Isovanhempien päivää vietetään 20.10.2019

    Ifolorin Kirje isovanhemmille -kampanja rohkaisee pitämään yhteyttä isovanhempiin muistoja tallentamalla ja yhteisiä hetkiä vaalimalla. Keskusteluun voi osallistua jakamalla omia kuvia esimerkiksi Instagramissa tunnisteilla #ifolor #kirjeisovanhemmille

    Katso myös muut Muistatko-sarjan tarinat:

    "Äitini rippikuva muistuttaa minua historiastani"

    Mari Vallemaa, 63, löysi sattumalta äitinsä rippikuvan 40-luvulta. Se johdatti hänet lapsuuden muistoihin ja lisäsi ymmärrystä itsestä ja omasta elämästä.

    Lue Marin tarina

    "Tulimme saunasta ja istahdimme siskoni kanssa pyöreän keittiön pöydän ääreen istumaan iltaa. Oli vuosi 2012, ja lapsuuden kotiamme oltiin juuri myymässä. Olimme tehneet valtavan työn setvimällä koko ison maalaistalon esineistön. Pöydän ääressä katselimme lapsuuden kuvia siskoni vanhasta, sammaleen vihreästä valokuva-albumista. Albumi oli niin täynnä, että yhteen taskuun oli sujautettu kolmekin kuvaa päällekkäin.

    Yhtäkkiä albumin välistä tipahti mustavalkoinen kuva, jota en muistanut aiemmin nähneeni. Se oli äitini rippikuva vuodelta 1947. Minut valtasi välittömästi hyvä ja lämmin olo. Tunsin, että tässä kuvassa on jotain erityistä, jotain juuri minulle tarkoitettua. Aistin vahvasti 12 vuotta aiemmin kuolleen äitini läsnäolon.

    Kuva käynnisti prosessin, jonka kautta tein surutyötä lapsuuden kotini myymisestä muistellen äitini elämää. Vaikka äitini oli elämäänsä tyytyväinen, näin, miten kuvassa oleva, unelmien ja tulevaisuuden uskon täyttämä nuori tyttö oli päätynyt elämään rankkaa maatalon emännän arkea. Sitä kautta pohdin myös nykynaisen elämää, joka on monella tapaa erilaista ja itsenäisempää kuin viime vuosisadan puolivälissä.

    Peilasin kuvaan myös itseäni ja elämääni. Kuvan työstäminen on eheyttänyt ja selkeyttänyt ajatteluani ja auttanut minua tuntemaan itseni paremmin. Tunnistan nyt oman historiani ja paikkani sukupolvien ketjussa uudella tavalla. Olen onnellinen siitä, että olen saanut kasvaa maaseudulla. Erityisesti vaikeina aikoina olen huomannut, että juureni kantavat minua.

    Kun katson kuvaa nykyään, minut valtaa edelleen hyvä olo. Tämä kuva on voimakuvani. Koen olevani äitini sukulaissielu, joten kuva muistuttaa minua monista piirteistä, jotka jaoimme: herkkyydestä, maanläheisyydestä, sisäisestä vahvuudesta, esteettisestä silmästä. Olen myös iloinen, että usein muiden puolesta uhrautunut äitini on kuvattu hetkenä, jona hän on itse saanut olla pääosassa, juhlittavana.

    Muistan lapsuuteni lauantait: koko talo siivottiin pyhäkuntoon, ja äitini pyysi minua poimimaan pihapiiristä luonnonkukat kodin jokaiseen pöytään. Rippikuva, jossa äidilläni on sylissä kukkakimppu, saa minut muistamaan sen aina."

    "Minun ja vaimoni kuvasta huokuu onnellisuus"

    Raimo Palin, 82, herkistyi löytäessään arkisen kuvan itsestään ja vaimostaan. Kuvan näkeminen muistutti sekä onnellisesta avioliitosta että elämän tuomista yllätyksistä.

    Lue Raimon tarina

    "Selasin valokuvia lapsenlapsestani ratsastamassa, kun törmäsin sattumalta tähän kymmenisen vuotta sitten otettuun valokuvaan. Istumme siinä vaimoni kanssa kaulakkain Tapiolan kotimme olohuoneen sohvalla. Kuvan on ottanut muistaakseni joku lapsistamme ihan tavallisena päivänä. Vaikka kuva on arkinen, se sai mieleni herkistymään. Näytämme siinä niin onnellisilta ja tyytyväisiltä.

    Kuvan ottamisen aikaan olimme eläkkeellä, ja elämämme oli mukavan leppoisaa. Kaikki lapset olivat muuttaneet pois kotoa, olimme kaikki terveitä ja meillä oli aikaa matkustella. Vietimme usein talvet Espanjassa. Kuvan ottamiseen jälkeen ei mennyt kauaakaan, kun vaimoni menehtyi syöpään.

    Vaimoni poismenosta on jo vuosia. Aikaisemmin suru oli niin riipaisevaa, ettei siitä voinut oikein puhuakaan. Nyt, kun pahin on ohi, kuvan näkeminen muistutti minua myös kaikesta hyvästä, yhteisestä elämästämme. Olimme kuvan ottamisen aikoihin olleet onnellisesti naimisissa yli 50 vuotta. Toki ikävä on yhä, varsinkin kun nykyään elämä on välillä yksinäistä.

    Kuvan näkeminen muistutti minua myös siitä, miten yllättäen elämä voi muuttua ihan kokonaan. Kaikki tapahtui nopeasti, sillä syöpädiagnoosista meni alle 9 kuukautta, kun vaimoni menehtyi. Elämän pysyvyyteen ei voı tuudittautua.

    Nuorempana olen ottanut kuvia paljonkin, ja sekä lapset että lapsenlapset ovat katselleet niitä aina innokkaasti. On mukavaa, että eri elämänvaiheista on todisteena muistoja. Suurin osa kuvista on kuitenkin jäänyt järjestämättä ja säilötty isoihin laatikoihin. Vaimoni kuvista halusin silti tehdä muistokirjan yhdessä lastemme kanssa. Myös tämän, kotonamme otetun yhteiskuvan aion laittaa seinälle – muiden vaimostani otettujen kuvien jatkeeksi."

    "Kuvien kautta näen oman arvoni"

    Tamperelainen Tuuli Jokisalo, 36, on työstänyt vaikeaa menneisyyttään valokuvien avulla. Tuuli kertoo tarinansa erään neljä vuotta sitten otetun omakuvan kautta.

    Lue Tuulin tarina

    "Tämä kuva otettiin Tampereen Arboretumissa vuonna 2012. Oli kesäkuinen alkuilta, aurinko paistoi heikosti. Olin vasta päätynyt mieheni kanssa asumuseroon. Pyysin läheistä ystävääni, varapikkusiskoani, lähtemään kävelylle. Ajattelin, että voisimme piipahtaa Arboretumin kyljessä olevan Hatanpään sairaalan ovelle. Siellä isäni oli viettänyt viimeiset hetkensä. En ollut käynyt sairaalassa sitten sen päivän, kun isä nukkui pois minun ollessa 17-vuotias. Kävellessämme läpi Arboretumin, pyysin ystävääni ottamaan minusta kuvan. En silloin arvannut, miten tärkeäksi se minulle muodostuisi.

    Äitini oli yksityisyrittäjä, joka oli lapsuudessani paljon matkoilla. Perheen elämää varjosti isän alkoholismi, ja sen aiheuttamat sairaudet. Vaikka aikuisena kaikki oli päällisin puolin hyvin, itsetuntoni oli huono. Jokin kalvoi alitajuntaani.

    Minulla ei ollut juuri kuvia itsestäni, joten Arboretumissa otettu kuva jäi mieleeni elämään. Tuijottelin sitä monena iltana ja totesin, että minähän olen ihan nätti ja synnyttäneeksi naiseksi hyvässä kunnossa. Ei minussa ole mitään vikaa. Se prinsessan sijaan peikoksi pukeutunut lapsi on ihan kelpo nainen.

    Näistä ajatuksista sai alkunsa matka, joka on jatkunut tähän päivään saakka. Näiden vuosien aikana olen ideoinut kuvia, joissa haluaisin esiintyä, ja pyytänyt valokuvaustaitoisia ystäviäni toteuttamaan ne. Niiden kautta haluan ilmentää sisäistä maailmaani. Se, että uskallan nykyään olla kameran edessä, on auttanut minua hyväksymään itseni. Kuvien kautta olen oppinut näkemään oman arvoni entistä selkeämmin.

    Yhä jatkuvan kuvaprojektini nimi on Ihanainen Minä. Sen lisäksi, että itsetuntoni on sen kautta parantunut, olen myös oppinut suhtautumaan asioihin entistä rennommin ja heittäytymään virran vietäväksi. Ystäväni ovat kommentoineet, että olen nykyään rohkeampi. Myös vaikeaan menneisyyteen liittyvät palikat ovat projektin myötä alkaneet loksahdella paikoilleen.

    Kun nyt katselen neljä vuotta sitten itsestäni otettua kuvaa kivellä istumassa, tulee absurdi olo. Onko tuossa todellakin minä? Näen kuvassa aran, itseään piilottelevan ihmisen. Olen kasvanut kuvan ottamisen jälkeen niin paljon, että itseä on vaikea tunnistaa. Kuva on minulla kotona kehyksissä, kuin muistokuvana jostain, jota ei ole enää olemassa."