Intohimona valokuvaaminen

Intohimona valokuvaaminen

Yksi kuvaa luontoa ja lentokoneita, toinen ystäviään. Kolmas välttelee salaman käyttöä ja kauhistelee kuvissa poseeraamista. Esittelemme kolme eri-ikäistä ja erilaista ihmistä, joille valokuvaaminen on intohimo. Jokainen kertoo myös itselleen erityisen merkityksellisestä valokuvasta.

Kuvaaminen on ystävysten yhteinen juttu

Emmi Salminen, 14, Sotkamo:

”Jo pienenä tykkäsin ottaa valokuvia pokkarikameralla. Kuvasin vähän mitä sattui, esimerkiksi luontoa. Kavereiden kanssa kuvasimme videoita: lauloimme, tanssimme ja teimme omia tv-ohjelmia. Kun perheeseemme muutama vuosi sitten ostettiin järjestelmäkamera ja sain iPhonen, aloin kuvata enemmän.

Järkkärikameran käytön opin lueskelemalla ohjekirjaa, oppiminen ei ollut erityisen vaikeaa. Vaikeinta olivat oikeanlaiset valotukset. Luin paljon valokuvausblogeja, niistäkin opin jotain, mutta pääosin opin vain kuvaamalla itse. Äidillänikin on silmää kuvaamiselle, ja olemmekin kuvanneet yhdessä.

Kuvaan kaikkea mielenkiintoista, mitä eteen sattuu. Tykkään kuvata kavereitani, etenkin sellaisia kuvia joissa ollaan jossain isolla porukalla, mutta ehkä vielä enemmän tykkään kuvata maisemakuvia.

Tykkään muokata kuvia ja julkaista niitä Instagramissa. Kehitän kuvia myös paperille ja kokoan niitä huoneeni seinälle. Niitä on kivaa katsella jälkikäteen. Teetän usein myös kuvatauluja kavereille lahjaksi. Sitten joskus, kun minulla on lapsia, aion tehdä heistä kuvakirjoja.

Instagramissa minulla on myös kuvaajaidoleita, kuten vloggaaja Janne Naakka. Hänen kuvansa ovat tosi hienoja. Hänen kuvissaan näkyy tietynlainen oma tyylinsä.

Haluan koko ajan tulla paremmaksi kuvaajaksi. Haluaisin panostaa enemmän myös välineisiin.

Emmi Salminen canvas-taulun kanssa

Elämäni tärkeimmässä kuvassa olemme minä ja paras ystäväni Alisa ensimmäisellä yhteisellä ulkomaanmatkallamme Fuengirolassa viime keväänä. Kävelimme iltamyöhällä pitkin rantakatuja, hyppelimme ja pelleilimme tien viereisen muurin päällä. Äitini räpsäisi tilanteesta kuvan.

Tutustuin Alisaan mennessäni yläasteelle. Elämässäni oli tuolloin tapahtunut suuria muutoksia ja Alisa oli minulle suurena tukena, vaikkemme vielä edes tunteneet kunnolla. Alisa oli kuin valo pimeydessä. En olisi ehkä selvinnyt niin hyvin ilman häntä. Hänelle voin kertoa kaiken.

Minusta ja Alisasta otetusta kuvasta näkee, kuinka läheisiä olemme ja kuinka hauskaa meillä on yhdessä. Kuvassa Alisa kannattelee minua, aivan kuten hän on kannatellut minua elämässäkin.”

”Valokuvien jakaminen on kokemuksen moninkertaistamista”

Matti Vahtera, 33, Helsinki:

”Sain ensimmäisen oman kamerani vuonna 2000, kun olin 17. Ensimmäiset valokuvani olivat sellaisia turistiotoksia, mutta kyllä niissäkin jonkin sortin tavoite oli. Olin käynyt kuvataidepainotteisen yläasteen ja lukenut paljon alan kirjoja. Parhaiten opin kuitenkin kokeilemalla. Digijärkkärillä oli helppoa opetella valokuvaamisen syy-seuraussuhteet, kun saattoi ottaa rajattoman määrän kuvia.

Valokuvaan enimmäkseen puhelimella, koska niissä on nykyään niin hyvät kamerat. Järjestelmäkameralla kuvaaminen on mennyt vähän välineurheiluksi, kun tarvikkeita on tullut innoissaan hankittua niin paljon. Kameran otan mukaan, jos lähden johonkin tapahtumaan, kuten festareille tai juhliin. Kyllähän sen sitten huomaa kuvien laadussa.

Salamaa käytän vain pakkotilanteissa ja silloinkin suuntaan sen epäsuorasti kohteeseen. Salama pilaa hetken, eikä kuva ole enää autenttinen, jos se on valaistu keinotekoisesti.

Kuvaan pääasiassa ihmisiä. Olen alusta asti ajatellut, ettei kukaan jaksa katsoa maisemia. Valokuvaus merkitsee minulle ystävyyden tallentamista. Kun kuvaa paljon, kamera tallentaa myös kuvia, joissa kaikki eivät ole niin onnellisen näköisiä. Esimerkiksi erään juhannuksen mökkireissulta minulla on kuvia, joissa istutaan väsyneen näköisinä sisällä kun ulkona sataa. Se on aitoa, kukaan ei esitä mitään. Kauhukuvani olisi, että kaikki poseeraisivat. Olin viime keväänä Kaliforniassa ja huomasin, kuinka amerikkalaiset ovat opettaneet lapsensa poseeraamaan. Taaperoikäisetkin hymyilivät ja keimailivat kuvissa. Minulle on tärkeämpää tallentaa aito hetki ja fiilis. Kuviini liittyy aina muisto tilanteesta.

Joskus jaan ottamiani kuvia Facebookissa, mutta vain, jos koen että kuva kiinnostaa muitakin kuin minua. Jakaminenhan on kokemuksen moninkertaistamista, ja toivon, että joku muukin saa saman fiiliksen kuvistani. Tai jos olen vaikka jossain hienossa paikassa katsomassa uuden vuoden ilotulituksia, koen velvollisuudekseni kuvata, jotta muutkin pääsevät näkemään ne.

Usein tulee kylläkin sellainen olo, ettei pysty nauttimaan hetkestä, jos kuvaa. Etenkin matkoilla pitää päättää erikseen, että nyt en kuvaa, koska muuten kuvaamiseen uppoutuu täysin, ottaa valokuvaajan roolin ja katsoo kaikkea linssin läpi. Joskus matkasta ei meinaa muistaa mitään muuta kuin ne hetket, joista on kuvia. Valokuvat vahvistavat muistoja.

Matti Vahtera

Tärkein kuvani on reilun kymmenen vuoden takaa. Olimme ystävien kanssa Tukholmassa, jossa yksi meistä tuolloin asui. Kuvassa näkyvät kahden ystäväni pakkomielteet: toinen poseeraa, toinen kuvaa. Aamun valo on kaunis ja ihmiset ovat pyramidimaisessa muodossa. Tämä kuva edustaa juuri sitä itselleni tärkeintä ystävyyden hetkien tallentamista. Olen onnellinen spontaaniin toimintaan taipuvaisista ystävistäni. Nykyään vietän Tukholmassa kolme päivää viikossa työni takia, joten kuva on siksikin ajankohtainen. Tätä kuvaa on muisteltu ja naurettu yhdessä moneen otteeseen.

Hyödynnän valokuvaamista myös työssäni graafisena suunnittelijana. Jos tarvitsen tietynlaisen kuvan vaikka julistetta varten, on helpompaa kuvata itse kuin käyttää kuvapankkia.

Vuosien valokuvaamisesta on jäänyt päälle sellainen valokuvallinen hahmottaminen. Vaikka kamera ei olisi mukana, monesti huomaa miettivänsä, että tästä tilanteesta saisi hyvän kuvan. Fiilistelen usein toteutumattomia valokuvia.”

Kuvauksen kohteena luonto ja lentokoneet

Heimo Lamberg, 55, Turenki:

”Aloitin valokuvaamisen 1970-luvulla, kun sain veljeltäni halvan järjestelmäkameran. Kotikuntani Kempeleen seurakunnalla oli valokuvauskerho, jossa saimme itse kehittää valokuvia.

Kuvaan pääasiassa järjestelmäkameralla. Kuvauskohteina ovat maisemat, valon eri muodot kuten revontulet, valoilmiöt ja ihmisen tekemä valosaaste. Kuvaan myös lentokoneita maassa ja ilmassa – varsinkin ilmasta kuvaaminen on hienoa.

Valokuvaamisessa kiehtoo eniten luonnon ja vuodenaikojen monimuotoisuuden, sellaisten lyhyiden, mielenkiintoisten hetkien tallentaminen. En osaa piirtää tai maalata, joten valokuvaaminen on minun tapani ikuistaa tietty hetki ja näyttää se muille.

Haastavinta valokuvaamisessa on se, että aikaa on vähän. On ehdittävä tallentaa tunnelma ja miettiä eri tekniset vaihtoehdot siinä hetkessä. Osaan tilanteista pitää valmistautua huolella; ottaa mukaan esimerkiksi useampi akku.

Olen tehnyt useita valokuvausmatkoja. Ilmailuharrastukseni perässä olen kiertänyt ympäri Suomea lentonäytöksissä. Ilmakuvausmatkoja olen tehnyt Norjaan, Belgiaan ja Kilpisjärvelle. Luontoa olen käynyt valokuvaamassa Kuusamon seudulla, Kainuussa ja Käsivarren Lapissa. Pohjoisen reissulla on hienointa, kun onnistuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, saa tallennettua upean hetken ja saa samalla nauttia luonnon hiljaisuudesta.

Heimo Lamberg koirataulun kanssa

Tärkeimmässä valokuvassani on koirani Fanny Kilpisjärvellä syksyllä 2010. Kilpisjärvi on minun Lappini, parasta Lappia. Revontulet ja ruska siellä ovat jotain sellaista, mitä aina vain haluaa mennä kuvaamaan. Ja Fanny on ollut kuvausassistenttini monella reissulla.

Olen tehnyt yli viisikymmentä eri kuvakirjaa. Lentokoneista ja luontovalokuvista olen tehnyt useamman kirjan, lisäksi esimerkiksi tyttäreni luokkaretkestä, kaverini häistä ja äitini synnyinseudusta.”

Mistä kuvasta sinä tekisit canvas-taulun? Tee omasi nyt!

Tilaa canvas-taulu

Lue lisää